Yoda oli julma setä.

"Try not. Do... or do not. There is no try."
-Yoda

Onko julmempaa sitaattia keksitty?

Ainakin itselläni Do kääntyi Do notiksi huikeat kaksi päivää ensimmäisen lopetusyrityksen jälkeen, eli siis eilen. Tarkoitus olisi siis lopettaa tupakointi. Nykyäänhän on muodikasta perustaa kaikenlaisille projekteille blogi, joten miksen sitten minäkin. Ei siitä muuten mitään tule. Katsokaa vaikka.

Elokuu 2009: "Lopetan sit kun koulu alkaa."
Syyskuu: "No mut ihan hyvinhän mä pärjään näinkin... lopetan sit ennen koelauluja (lokakuussa)".
Lokakuu: "Lopetan tän askin jälkeen."x3 "No liian vaikeeta, ja kyllähän mä nyt pärjään näin. Lopetan sit joulukuussa ennen kisoja."
Marraskuu: Iloista sauhuttelua.
Joulukuu: "Stressi stressi stressi, en mä nyt voi lisätä stressiä lopettamalla. Kyl mä pärjään."
Tammikuu 2010: "Oho kisat tuli ja meni, no, nyt ei oo ainakaan kiirettä lopettaa." "Joo kyl mä tiedän että tää on vahingollista terveydelle mut ei tää oo ainakaan vielä vaikuttanu mitenkään."
Helmikuu: "Prkl. Ei näin voi jatkua. Nyt kyllä loppu."

Puolitoista vuorokautta, hillitöntä itsesääli-itkukohtausta, perheelle raivoamista ja yleisiä itkupotkuraivareita myöhemmin löysin itseni kaupan röökihyllyltä etsimästä miniaskia sinistä L&M:ää. Tätä voi kai kutsua edistykseksi, sillä taka-ajatuksena oli, että säästän sivulliset eli hämmentyneen perheeni uusteinin merkillisiltä raivonpurkauksilta ja palaan lopettamisen pariin palattuani Helsinkiin, jolloin luovutan juhlallisesti askin kämppikselleni, joka polttaa kyseistä merkkiä. Itsehän olin urautunut vihreän Kentin kuluttajaksi.
Nyt ollaan siis tässä vaiheessa. Kämppis ei ole vielä kotona, ja tänäänkin olen retkahtanut jo kahdesti. Voe hyvä tavaton.

Tähänhän kuuluu tietenkin se että tahdonvoimalla pitää lopettaa, minä mitään nikotiinikorvaustuotteita rupea käyttämään (nehän maksaakin ihan hirveästi, hyvänen aika...). Mutta katsahdetaanpa hetkeksi aiheeseen miksi edes aloitin.

Niin että mistä se nyt sitten lähti teikäläisen kohdalla, tuo naurettava tapa?

Hyvä kysymys. Kuulun siihen demografiseen alaryhmään, jonka todennäköisyys ruveta tupakoimaan on melkein nolla. Huippukoulumenestys (lähemmäs kympin keskiarvo ja ällän paperit), kaksi yliopistopaikkaa joista valikoitui alaksi sellainen missä tupakointi suoraan kaivaa maata menestymisen jalkojen alta (eli klassinen läylythaide), tukevan keskiluokkainen ja savuton perhetausta, muutenkin vähäinen päihteidenkäyttö (siis noin yleisesti, satunnaisia perskännejä ei kai lasketa?) ja niin edelleen ja niin edelleen.

Aloitin siis tupakoinnin viime kesäkuussa, sekin hyvin epätavallista, olinhan jo 24-vuotias. Useimmat aloittavat skidinä ylä-asteen kulman takana, vai miten se nyt meni? Olin toki tätä aikaisemminkin joskus polttanut, mutta näissä oli kyse satunnaisesta bilesauhuttelusta ehkä kerran puolessatoista vuodessa, enkä edes osannut vetää henkeen. Olin siis varsinainen untuvikko, ja kauhistelin sydämeni pohjasta sitä, että miten muut laulajat uskalsivat polttaa, siis sehän pilaa äänen niinku ihan totaalisesti.

No mee nyt jo asiaan hei.

Niin totanoinaa. Elämässäni tapahtui melkoisen suuria muutoksia viime loppukeväästä, ehkä isoimpana ero pitkästä suhteesta, jossa olin kuvitellut viettäväni loppuikäni. No, silloinen kumppani osoittautui sitten pitkässä juoksussa enemmän tai vähemmän tärähtäneeksi narsismihäiriötapaukseksi, joka teki parhaansa tuhotakseen itsetuntoni ja eristääkseen mut muusta maailmasta. Loistava yhdistelmä siis, kun kansainväliselle uralle tähtää... Jes.
No, kun annoin sille kuspäälle kenkää, piti pistää elämä muutenkin uusiksi. Olin muutaman viikon ihan sekaisin, en oikein tiennyt että mihin suuntaan kääntyä ja mitä tehdä, äänikin meni vaikka noin päällisin puolin olinkin äärettömän helpottunut päästyäni ulos tuhoisasta tilanteesta.

Sitten pääsin Savonlinnaan. Olin siis töissä oopperajuhlilla ja tiedossa oli ehkä elämäni kesä, kivaa duunia, mahtavat kämppikset, ei taustalla niskaan hengittävää omistushaluista mörköä, olin ensimmäistä kertaa elämässäni blondi ja päättänyt että nyt perkele eletään senkin edestä mitä olin paskasuhteessa jurnuttaessani menettänyt.
Toisena iltana lähdettiin kämppiksen kanssa ostamaan viinitonkkaa, "että voi sitten naukkailla pitkin kesää illalla kun tulee harkoista". Öh. Soitettiin yhdelle kaverille ja kutsuttiin se käymään, ja sitten vietettiin erittäin hupaisa ilta neljästään. Viiniä meni ja meni, ja meistä neljästä olin ainoa joka ei tampannut säännöllisesti parvekkeella röökillä. Tai siis pian lähdin kyllä jo mukaan partsille, koska oli urpoa jättää juttu kesken aina viideksi minuutiksi ja katsoa kun toiset nauraa ikkunan ulkopuolella. Pian jämähdettiin parvekkeelle kokonaan, olihan lämmin kesäilta, ja mikä parempi tapa viettää sitä kuin katsella kun lehdet lepatti lempeässä suvituulessa ja Saimaan aallot liplatti rantavalliin.
Puhe kääntyi tupakointiin. Naureskelin kavereilleni jotka röökasivat ketjussa vaikka aamulla oli harjoitukset. Kuorossa he vakuuttelivat että ei se mitään haittaa jos joskus polttaa, että ei se ääni siitä mene. Ihmettelin että mitä hauskaa siinä on, kun en itse ollut koskaan havainnut tupakoinnissa mitään intoa, maistui vaan tuhkalta ja tukka haisi aamulla. Sain kuulla ne perinteiset se rentouttaa ja tuntuu hyvältä -argumentit.
Lopulta sitten jotenkin vaan huomasin pummaavani röökiä ja sytyttäväni itsekin. En ollut koskaan tajunnut miten vedetään henkeen, mutta nyt huomasin yhtäkkiä osaavani. Vau. Nikotiini humahti päähän, nojasin taaksepäin tuolissa, nautin hetkestä ja olin onnellinen.

Kun huomasin, että ei se ääni siitä kärsinytkään, olinkin aika pian siinä pisteessä että ostin omia askeja, tuli tavaksi käydä illalla parvekkeella rentoutumassa savukkeen kanssa, sitten jo poltettiinkin ennen harkkoja, esitysten väliajalla... Ja tietysti joka ilta kun oltiin ulkona. Koko tänä aikana kyse ei kuitenkaan ollut isoista määristä, siis oikeasti puhutaan kahdesta-kolmesta savukkeesta päivässä, joinain päivinä vain yksi. Ajattelin että mikäs tässä, tämä kuuluu kesään, heitetään nyt kerrankin tiukkapipoilut ikkunasta ja eletään.

Työt loppuivat heinäkuun lopussa, mutta tapa jäi päälle. Edelleen hyvin pienenä ja viattomana, poltin edelleen vain ehkä yhden tai kaksi päivässä, enkä ollut huolissani itsestäni. Elokuussa oli viikon pakisleiri, ja siellä homma lähti sitten ehkä vähän lapasesta. Ei ollut paljon muuta tekemistä kuin hengailla (siis tietysti oli tekemistä, mutta ei niin paljon kuin kotona ollessa), ja niin ne määrät lähtivät nousuun. Neljä päivässä, viisi, kuusi, kymmenen? En enää laskenut. Olin päättänyt, että ei tällä nyt ole niin väliä, kun lopetan kuitenkin kun koulu alkaa. Ja loput tiedättekin.

Nyt haluan tuoda esiin sen, että ei minusta mitään hirveää korsteenia ole missään vaiheessa tullut. Tai miten sen nyt ottaa. Aika pian syksyllä määrä vakiintui siitä kahdesta, kolmesta neljään tai viiteen päivässä. Nyt ei siis puhuta mistään kymmenen vuotta aski päivässä -tupakoinnista, ja jonkun mielestä voi olla vähän hupaisaa että näin 'kevyestä' paheesta eroon pääseminen on niin vaikeaa että pitää oikein blogi perustaa. Tämänviikonloppuinen lopetusyritys oli kuitenkin ensimmäinen vakava sellainen, ja se sai mut myös tajuamaan, että miksi poltan edelleen, miksei se jäänyt vaan pieneksi kesäpaheeksi. Mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Sitten vielä yksi asia. En tiedä onko tämä kauhean hyvä asia lopettamista ajatellen, mutta en mä katkera ole. En kavereilleni joiden iloinen seura sai mut aloittamaan, koska meillä oli oikeasti kivaa. En ole menettänyt mitään siksi, että poltan (paitsi 15 kiloa painoa, kröhöm.), enkä paheksu enää ketään sen takia että polttavat. Se on oma valinta, niin kauan kuin ei vahingoita sillä tavallaan muita, kuten esimerkiksi syntymätöntä lastaan. Sellaista nyt ei kenenkään pidä muutenkaan hyväksyä. Tupakointi on antanut mulle laastaria henkisten haavojen päälle, siksi ajaksi kun en ole ollut valmis käsittelemään niitä. Nyt taitaa kuitenkin olla tullut se aika, että käyn niihin asioihin käsiksi ja repäisen laastarin pois. Toivottavasti sen alta ei löydy ihan hirveästi märkää.

Ja nyt tekee ihan hirveästi mieli röökiä. Enkeli olkapäällä huutaa "jos sanot nyt että lopetan huomenna, et koskaan lopeta!" ja piru "ei se siihen yhteen kaadu, jos kerran oikeasti lopetat huomenna!". Tunnetusti en ole se maailman kirkollisin ihminen, joten taidan vielä tämän kerran kallistua pirun puoleen (sortsa!). Voi olla että sorrun vielä, mutta mä aion nyt vastustaa Yodan periaatetta ja sanoa, että aion yrittää ja onnistua. Yrittämiseen kuuluu se mahdollisuus, että jos lipsahdan, vetäisen itseäni lättyyn ja jatkan sitten ilman olemista. Laihduttajakin saa joskus syödä pullan, kunhan ei vedä niitä joka päivä. ;)

No eipäs kuulosta kauhean päättäväiseltä. Mutta teen lupauksen: en osta enää omaa röökiaskia. En enää yhtään. Apua. Siitä on varmaan hyvä lähteä. Tekee ainakin lipsahtamisen vaikeammaksi...