Haavan tökkimistä

No niin. Seuraava kysymys tässä projektissa on varmaan, että miksi lopettaa. Kuten sanottua, tupakoinnista ei ole ollut mulle toistaiseksi vielä sanottavampaa haittaa satunnaisia sormenheristäjiä lukuunottamatta. Päin vastoin, olen kokenut sen suorastaan, jos nyt ei hyödylliseksi, niin aika harmittomaksi, ja, no, okei, vähän hyödylliseksikin tavaksi.

Ai mitenniin?

Suoraviivaisin hyöty tupakoinnin aloittamisesta on ollut laihtuminen. Tämä ei ole varmaan kauhean kannustavaa, ja en kyllä suosittele tupakoinnin aloittamista kenellekään joka aikoo laihduttaa, koska enimmäkseen tämä on kyllä aika perseestä oleva tapa, jolla varmaan jonain päivänä saa itsensä hengiltä jos sen siihen pisteeseen päästää. Mutta ollaanpa nyt kuitenkin rehellisiä. Mulla on tapana vetää asiat äärimmäisyyksiin, joten kun huomasin jossain vaiheessa syksyllä, että tupakka vähentää näläntunnetta, rutiköyhänä ja roimasti ylipainoisena opiskelijana keksin nerokkaan idean (okei, en keksinyt, se lipsui siihen, mutta kuitenkin): en syönyt juuri lainkaan paitsi aamiaista, ja kun teki mieli napostella, menin röökille.
Lopputulos: laihduin viitisentoista kiloa ja kaikki ihmettelivät, että kuinka sinä nyt näytät niin kauniilta ja terveeltä ja jee. Jossain vaiheessa järki puuttui peliin, kun huomasin että en jaksanut enää laulaa syömättömyyden takia. Olin niin väsynyt koko ajan ettei enää oikein toiminut. En mä edelleenkään syö paljoa, ja olen tyytyväinen siihen, että annoskokoni pienenivät (ja vaatekokokin pari kolme numeroa), mutta nyt en sentään elä enää pelkällä teellä ja röökillä.

Toinen, vähän vähemmän selkeä hyöty on se, että musta on tullut rauhallisempi, iloisempi ja tasaisempi. En ole saanut enää raivareita, en hermostunut kiusoittelevista kommenteista, olen osannut nauraa itselleni, olla rento ja itsevarma. Tai no, en nyt täydellisen ja loistavan itsevarma, mutta hetkelliset itseinhokohtaukset olivat hyvin mietoja aikaisempaan verrattuna. Tähän joku tieteilijä osaisi varmaan kuitata, että tupakointi jotenkin tasoittaa hermoja.
Tämä on kuitenkin aika vaarallinen näkökohta. Haluan olla sellainen kuin olen ollut nyt aidosti ja sisältäkumpuavasti, en jonkin kemiallisen aineen takia. Varsinkaan kun ko. aine vielä, no, oikeasti voi johtaa kaikenlaisiin kivoihin tauteihin jotka pilaisivat elinkeinoni.

Tässä on siis suurin syy siihen, miksi haluan lopettaa. Olen etsinyt sitä syytä itsestäni pitkin syksyä, enkä ole sitä löytänyt. Ei ole ollut kauhean motivoivaa lopettaa, kun olen kokenut että tämä hirveä ja parjattu tapa on tehnyt musta hoikemman, mukavamman ja rauhallisemman ihmisen.
Ainahan voisi tietysti järkeillä, että jos kuitenkin pitäisi määrät niin pieninä, että tulisi kaikki hyvät vaikutukset ja ei niitä huonoja, mutta tunnen itseni liian hyvin. Kuten ensimmäisestäkin esimerkistä ehkä tajuaa, olen aika taipuvainen äärimmäisyyksiin. Lisäksi lipsun erittäin herkästi. Siinä missä vielä syksyllä saatoin polttaa ekan röökin vasta kuuden jälkeen illalla tai vielä myöhemmin, viimeisen kuukauden ajan huomasin sytyttäväni heti kun pääsin ulos ovesta, siis matkalla laulutunnille tai vastaavaan. Tsiisus. Ainoa vaihtoehto on siis lopettaa ns. oikeasti, niin kunnolla, että jos joskus vaikka vuoden päästä poltan kerran baarissa, en seuraavana päivänä juokse ostamaan askia.

Tämä oli myös suurin syy siihen, että tämänviikonloppuinen lopetusyritys karahti kiville melko nopeasti. Näin jälkikäteen ajatellen oli varmaan aika hoopo idea tehdä lopetuspäätös hetken mielijohteesta, kun kauheat pms-oireet olivat vaivanneet jo monta päivää. Ensimmäinen päivä alkoi ihan lupaavasti, mutta iltapäivään mennessä hermot kiristyivät, ja illalla olin jo ihan sätky. Tuiskahtelin perheenjäsenilleni ilman sen suurempia syitä, ja kun muut menivät nukkumaan ja jatkoin liikuttavan leffan katselemista, aloin yhtäkkiä pillittää. Tunsin itseni maailman surkeimmaksi ihmiseksi, arvottomaksi paskaläjäksi jonka itsetunto onkin oikeasti ihan hajalla ja joka ei ole käsitellyt yhtään niistä asioista, mitkä olivat jääneet kummittelemaan menneisyydestä, paitsi entisestä suhteesta, myös lapsuuden traumoista, koulukiusaamisesta, muista epäonnistuneista suhteista, mistä ikinä epäonnistumisista sitä nyt voisikaan traumatisoitua. Olin lakaissut asiat maton alle ja ripotellut paksun kerroksen tuhkaa päälle ja leikkinyt, että nyt olen tasapainoinen ja fiksu aikuinen, joka on päässyt nuoruudentraumoistaan yli.
Sitten iski se pahin pelko. Että nyt jos jatkan näin, läheisimmät ihmiseni näkevät, etten oikeasti olekaan niin kiva ja tasapainoinen ihminen johon he olivat tottuneet kesästä lähtien, he pettyvät minuun, eivät haluakaan olla kanssani tekemisissä, eikä kukaan halua ryhtyäkään tekemisiin ihmisen kanssa joka on niin tasapainoton ja kiinni vanhoissa paskoissa. Pillitin tuntitolkulla sängyssäni, puristin peitonreunaa ja kiristelin hampaitani. Mietin, uskaltaisinko laittaa viestin eräälle rakkaalle ystävälle jonka kanssa olin puhunut näistä asioista paljon, mutta jolle olin vakuuttanut olevani jo enimmäkseen pinnalla. Mitä hän nyt ajattelisi, jos tunnustaisin, etten ollutkaan päässyt yhtään mihinkään? Ottaisiko hän etäisyyttä, kun en ollutkaan sellainen kuin olin antanut ymmärtää?

Nyt koko ajatus tuntuu tietysti harhaiselta ja vinksahtaneelta, mutta se oli erittäin todellinen siinä hetkessä. Pelkäsin menettäväni tärkeän ihmisen elämästäni. Ei mitenkään erityisen kiva tapa nukahtaa. Lopulta laitoin sen viestin, vaikka sattui niin paljon että teki mieli huutaa. Sain rauhoittavan vastauksen, mutta sen hetkisessä mielentilassa olin vakuuttunut, että rauhoitteleva sävy johtui vain siitä, että toinen halusi nukkua, ei halunnut tulla enää häirityksi siihen aikaan yöstä. Tuijotin seinää vielä ehkä tunnin sen jälkeen kun kyynelet loppuivat, nukahdin sitten vähitellen, herätäkseni aamulla turtuneena ja painajaisia nähneenä. Aamiaisella tiuskin joka kerta, kun lehdenlukuani häirittiin, ja aloin lopulta huutaa, kun perheeni alkoi kuorossa kauhistella (omasta mielestäni) kauniita ja pitkiä kynsiäni, joita olen vaalinut huolella kuukausikaupalla.
Kun ystäväni sitten soitti, istuin melkein soittoäänen loppuun asti puhelin kädessäni ja tuijotin tyhjyyteen. En tiennyt uskaltaisinko vastata, olin jo päättänyt että en vastaa, että annan hänen vain rauhassa lähteä pois. Sitten järjen ääni pääsi hetkeksi pintaan ja muistutti, että tuskin hän soittaisi, jos ei haluaisi puhua kanssani.
Puhelun jälkeen helpotti jo. Puhuin myös äitini kanssa edellisiltana esiinnousseista tunteista, mutta en siitä, miksi ne olivat nousseet esiin. Vanhempanihan eivät siis tiedä että poltan (huoh). Tai siis poltin, anteeksi. Olo helpotti marginaalisesti, mutta olin silti hermokimppuna, ja jatkoin tiuskimista vaikka en olisi halunnut. Lopulta päätin, että perheeni ei ole tehnyt mitään pahaa ansaitakseen tulla raivareideni kohteeksi, kun ongelmat ovat pääni sisällä, ja lykkäsin lopetuspäätöstä parilla päivällä, että pääsisin takaisin Helsinkiin.
Kun sytytin kaupan ulkopuolella ja kävelin hitaasti kotiinpäin, rauha laskeutui päälleni. Hermostus tasaantui, en ollut enää äkäinen enkä vittuuntunut, ja ihmettelin miksi olin ollut niin vakuuttunut siitä, että kaikki vihaavat minua. Järjen ääni pääsi taas kuuluviin. Loppuillan ja tämän aamun olin taas entinen itseni enkä enää tiuskinut tai hermostunut pienistä asioista.

Tavallaan harmittaa, että lipsuin melkein saman tien aloitettuani, mutta päätös oli pragmaattinen. Helpompi ne lopetusraivostukset on kestää täällä Helsingissä, kun ympärillä ei ole ihmisiä joille voi niin vapaasti kiukutella, ja ihmisiä jotka tietävät, että olen lopettamassa ja olen siksi kuin perseeseen ammuttu karhu.

Niin miksi sä nyt kerroit tän kaiken?

Koska mulla pitää olla ihan oikea Syy(tm) miksi lopettaa. Kaikki perinteiset terveys menee/sademetsät tuhoutuu/haisee pahalle/kuolet syöpään -argumentit ei oikein tepsi, mutta tämä on konkreettista, tässä ja nyt. En ole varma, onko se parempi vai huonompi asia, että riippuvuus on nimenomaan psyykkistä laatua, ja luulen kyllä, että siitä on vaikeampi päästä yli kuin puhtaasti fyysisestä riippuvuudesta. Tajusin järkiini tultuani, että näin se tupakka mulle toimii: se auttaa mua olemaan ajattelematta että olen paska ihminen. Tervettä.
Mut näin se menee kaikkien särkylääkkeiden kohdalla: ne turruttaa kivun hetkeksi, mutta se on pakko kohdata kun lääkkeen vaikutus lakkaa. Ehkä olen tarvinnutkin särkylääkettä henkiseen kipuun, koska en ole ollut valmis käsittelemään niitä asioita aikaisemmin. Toisaalta se tuo myös toivoa, että tiedän voivani olla iloinen ja rauhallinen ja pystyväni pitämään itsestäni. Nyt mun täytyy vaan pystyä siihen ilman kemiallisia lisäaineita.

Vaikka nyt, kun olen tänäänkin polttanut (voe voe) ja olen siksi rauhallinen, päätös tuntuu helpolta, takaraivossa kummittelee silti monta pelkoa. Pelkään että lipsahdan takaisin onnettomaksi, masentuneeksi ja itsetunnottomaksi itsekseni, joka itkee tai raivostuu aina jos joku sanoo jotain ikävää ja joka ei uskalla irrotella ja pitää hauskaa koska pelkää että muut pitävät ihan sekopäänä ja idioottina. Nyt en ole sellaisesta välittänyt, ensimmäistä kertaa elämässäni. En halua päästää siitä tunteesta irti, mutta haluan saavuttaa sen ihan aidosti. Mä haluan pystyä siihen, olla rehellinen itselleni ja kokonainen ihminen itsenäni enkä esittää sellaista sijaistoimintojen tuella.

Sitäpaitsi pelkään, että alan taas lihoa. Ei tästä kyllä helppoa tule. :D Mutta tästä se nyt lähtee. Huomenna. Tai siis nyt, en mä enää aio mennä tänäänkään röökille. Sen sijaan menen suihkuun ja sitten nukkumaan. Pitäkää peukkuja etten romahda. :)