Ahistus

Aikaa viime röökistä: 3 vrk 15 h

Jeee! Hyvä Suomi! Mitalipeleissä ollaan!!

Ja:

JEEEE! Hyvä minä! En oo lipsunu kertaakaan tällä viikolla! Tukee vaan entistä enemmän sitä, että riippuvuus ei ollut fyysistä, koska en oo saanu mitään tärinöitä tai vapinoita tai mitään. Eilen vitutuskäyrä alkoi jo uhkaavasti nousta kohti vaatekaapin laatikkoa, missä mun hätävararöökit (krhm) on, mutta selvisinpäs kiusauksesta.

Ja nyt jänskättää. Lupasin itselleni ja henkilökohtaiselle tsemppaajalleni hetken innostuspuuskassa (kyllähän mä nyt pystyn kun kerran lopetan tupakoinninkin) ruveta käymään taas salilla. Aloin sit kelaamaan että voisin tänään mennä kun ei oo muutakaan tekemistä, ja iski PANIIKKI.
Mulla on lievä kuntosalifobia. Ilkeä ääni päässä huutelee, että kuntosalit on hyväkuntoisille ja kauniille ihmisille (mikä järki tässäkin on? Eikö ne siellä ole juuri tullakseen sellaisiksi? Jostainhan pitää aloittaa?), ja että jos on tällainen plösö, kaikki nauraa partaansa kun isokokoinen nollakuntoinen eukko yrittää tempoa crosstrainerillä. Ajattelin mennä yliopistoliikunnan salille, jospa siellä olisi edes pikkuisen enemmän epätäydellisen vartalon omaavia humanisteja?
Tietysti sitä pitäisi olla fiksu ja keskittyä omaan tekemiseensä ja antaa palttua sille, mitä muut ajattelee. Joskus sitä vähän miettiikin että mikä siinä on, että muiden mielipiteet vaikuttaa niin hirveästi omaan tekemiseen. Sillä voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että ala on tällainen, että eteenpäin pääsee vain peilaamalla omaa tekemistään muiden kautta, mutta sittenkin luulen että sillä on vaan tekemistä omien lapsuustraumojen kanssa. Sen että kun koulussa annettiin ymmärtää että olen ihan keskinkertainen liikunnassa ja lisäksi hirveä läski, olihan mulla, siis hui kauhea, pömppömaha. Nyt kattoo senaikaisia kuvia niin ei voi kuin ihmetellä että mitä hittoa. Olisikin sellaisissa mitoissa vielä.

Tuli muuten mieleen ekaa kertaa vuosikausiin seiskaluokan liikunnanopettaja. Vaikka yläaste oli mun elämässä enimmäkseen helvetillinen aikakausi, jotain valopilkkujakin oli, vaikka ne onkin hautautuneet paksun paskakerroksen alle.
Siis: Seiskaluokalla meillä olikin yhtäkkiä yhden vuoden ajan liikunnanopettaja, joka ei motivoinutkaan haukkumalla ja väheksymällä pömppövatsaisen kolmetoistavuotiaan yrityksiä. Se näki, että mä halusin oikeasti olla hyvä, ja aina välillä oikeasti jopa nautinkin esimerkiksi pallopeleistä, kannusti ja kehui, sai mut jopa innostumaan niin että pärjäsin ihan mukavasti muiden seassa. Ja mikä käsittämättömintä, täräytti todistukseen liikuntanumeroksi YSIN. Siis mulle. Ysejä sai ala-asteella (ja sen jälkeen kun tämä opettaja lähti pois :/) ainoastaan sellaiset, jotka harrasti liikuntaa jossain virallisessa yhteydessä koulun ulkopuolellakin (okei, kävinhän mäkin mm. sulkapallo- ja sukellustunneilla, mutta en mä mikään urheilija ollut) tai oli ruumiinrakenteeltaan hoikkia ja urheilullisia. Kysyin että miksi ihmeessä, kun näin todistuksen. Syynä oli kuulemma 'positiivinen ja reipas asenne'. Jaahas.

Tietenkään mikään hyvä ei siihen aikaan kestänyt, ja tuo motivoiva ja ihana opettaja lähti pois, ja tilalle tuli sinänsä ihan kiva, mutta vähän perinteisemmät asenteet omaava opettaja. Siinä vaiheessa myös mun kiusaaminen luokassa oli yltynyt sellaisiin mittoihin, että jokainen koulutunti oli kidutusta, saati sitten liikuntatunnit. Pääkiusaajalla oli tapana lypsää joka ikinen sekunti irti niistä tilanteista - joita ei ollut ihan vähän, kun pelasin kuitenkin aina ihan tosissani - joissa satuin vahingossa sohaisemaan häntä mailalla tai, kuten kerran käsittämättömästi kävi, pesäpallo jonka löin aika himskatin kovaa, osui tyyppiä suoraan alaselkään.
Näistä tilanteista lähti aina hirmuiset draamat käyntiin, vaikka osuma ei olisi ollutkaan erityisen kivulias, mutta täytyihän sitä osoittaa kaikille minkälainen hirviö mä olin kun Ihan Tahallani satutin häntä. Hänellä oli tapana lyyhistyä nyyhkyttäväksi kasaksi lattialle/maahan, kaikki ryntäsivät hänen ympärilleen voivottelemaan ja kauhistelemaan, jotkut huusivat minulle että 'ei noin saa tehdä' ja antoivat ymmärtää etten ymmärrä pelien säännöistä mitään ja että suorastaan tahallani olin väkivaltainen. Olisin halunnut vajota maan alle, mutta mihinkäs lähdet tuollaisesta tilanteesta.
Siinä samassa pesäpallopelissä muuten itse sain epäonnistuneesta kopista pallon täysiä naamaani. Vedet tuli silmiin, nenä rusahti ja huuli turposi, ja mitä tekivät muut? Nauroivat ja hihittelivät tunaroinnilleni. Jos mä olisin heittäytynyt maahan voihkimaan, no, en edes halua tietää mikä reaktio olisi ollut. Siispä purin hammasta ja yritin nauraa mukana.
Kerran en kerta kaikkiaan enää kestänyt tilannetta ja painelin verhon taakse itkemään. Silloin yksi luokan ns. puoleettomista (eli niistä jotka eivät aktiivisesti kiusanneet, mutta jotka eivät olleet erityisemmin minunkaan kavereitani ja yleensä välttivät puuttumasta asiaan) tuli jo lohduttamaan ja sanomaan ettei tilanne ollutkaan minun vikani. Tyypilliseen tapaani en tietenkään rauhoittunut, mutta muistan eleen vielä nykyäänkin ja arvostan sitä.

Niin että ihmekö tuo jos liikunta pelottaa. Jos sosiaaliseen liikuntatilanteeseen ehdollistuu se, että kömpelyyksissäni satutan toisia, ja se, että kun lähtökohtaisesti en ole mikään urheilullinen tyyppi, en tietenkään voi myöskään olla hyvä liikunnassa (sillä sehän siinä on olennaista, olla nopeampi, hypätä korkeammalle kuin muut ja niin pois päin, ei suinkaan se, että kunto kohoaisi tai että kaikilla olisi kivaa) enkä ansaitse edes yrittää. Joskus kun kävin vielä aikaisemmin salilla, menin aina mahdollisimman myöhään illalla ettei paikalla olisi ollut juuri muita. Heti jos salilla oli tungosta, aloin aistia bodaripoikien ja -tyttöjen tuijotukset niskassani ja aloin tuntea itseni epätoivotuksi tahraksi heidän näkökentässään.

No mut prkl. Nyt sen täytyy loppua. Mä maksan siitä ihan yhtä lailla kuin nekin, siispä mullakin on oikeus olla siellä. Toivottavasti pokka pitää myös siinä vaiheessa kun pääsen salin ovelle. :/

Ja aion käydä ostamassa uudet salihousut. Joku itsekunnioitus se pitää olla, vanhat on jääny isoiksi ja ovat muutenkin vähän epäilyttävän näköisiä.